Narsistinen maailmamme: "Narsistille tunteet ovat heikkoutta. Hän säälii tunteellisia ja sentimentaalisia ihmisiä. Hän halveksii herkkiä ja haavoittuvia. Hän pilkkaa ja ylenkatsoo riippuvia ja rakastavia. Hän ilkkuu myötätunnon ja intohimon ilmauksille. Hän on vailla empatiaa. Hän pelkää Oikeaa Itseään niin paljon että hän mieluummin väheksyy sitä kuin myöntää omat vikansa ja "pehmeät kohtansa". Hän puhuu itsestään mielellään mekaanisin termein ("kone", "tehokas", "täsmällinen", "suorite", "tietokone"). Hän vaientaa inhimillisen puolensa uutterasti ja omistautuneesti. Hänelle inhimillisyys ja selviytyminen ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Hänen on valittava, ja hänen valintansa on selvä. Narsisti ei koskaan katso taakseen, elleivät elämän olosuhteet häntä pakota siihen. Kaikki narsistit pelkäävät läheisyyttä. Mutta älyllinen narsisti käyttää vahvoja puolustusmekanismeja sitä vastaan: "tieteellinen erottautuminen" (narsisti ikuisena havainnoitsijana), tunteiden älyllistäminen ja pois selittäminen, älyllinen julmuus, älyllinen "omistaminen" (hän pitää muita laajennuksenaan, omaisuutenaan tai reviirinään), toisten esineellistäminen, ja niin edelleen. Niilläkin tunteilla, joita hän ilmaisee (piintynyt kateus, raivo), on aivan tahaton pyrkimys vieraannuttaa, sen sijaan että ne loisivat läheisyyttä." http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Survive.html

Tää maailma on kova kaikille erilaisille, joutuu koko ajan taistelemaan oikeudestaan olla oma itsensä. Ihmiset ei ymmärrä, ne haukkuu, arvostelee, suuttuu. Syyllistää. "Olet itsekäs kun teet kuten itse haluat". No miten mun sitten pitäisi tehdä? Kysyä aina muilta lupa _mun elämän_ päätöksiin? Mun elämään? Pitääkö mun ottaa osaa siihen marttyyritanssiin mitä niin monet suomalaiset naiset tekevät. Ei, en mä halua katkeroitua. Haluan olla onnellinen ja elää mun näköistä elämää. Ei sitä elämää mitä muut mulle haluavat tai odottavat multa. En mä voi olla onnellinen jos mä en saa olla oma itseni!!

Jos ihminen on vähänkään erilainen tai herkkä niin se pitää "koulia" vahvemmaksi ja sopeuttaa vaikka väkipakolla kestämään mitä tahansa, jopa niin että ihminen menettää osan persoonastaan. Sellainen tämä maailma on ja siksi olen ollut niin kamalan vihainen, koska mua ei ole hyväksytty. Aina vaan nauretaan ja väheksytään ja jopa inhotaan. Vain sen takia että olet se mikä olet. Miten silloin voit olla masentumatta ja voimatta huonosti? Kertokaa te koska mä en keksi vastausta, ellei sitten irrota itsensä kokonaan tästä yhteiskunnasta, ja vetäydy omaan rauhaansa. Mutta jos sä sen teet niin sitten sut syyllistetään kun sä olet niin vastuuton kun et ole töissä. Eli ihan sama mitä sä teet niin sä et ole koskaan hyväksytty. Musta alkaa tuntua että tuon mielenterveyshoidon tehtävä on koulia musta mahdollisimman vahva että mä kestäisin tätä maailmaa. Ei vain tajuta että mä menetän osan itsestäni siinä samalla. Mutta mitä väliä sillä on kun sitten ainakin olen yhteiskuntakelpoinen? Mitä väliä sillä on miltä musta tuntuu. Ei tätä yhteiskuntaa kiinnosta miten mä voin, ihan turha kuvitellakaan. Sen hoidonkin tehtävä on sopeuttaa mut takaisin yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Paskat sillä ole väliä millainen olo mulla on. Ei sillä ole väliä! Ole vaan hiljaa ja elä, sopeudu ja kärsi mitä sillä on väliä. En kyllä tajua miten olen ollut niin tyhmä että olen kuvitellut että mua oikeasti haluttaisiin auttaa. No ehkä yksittäiset ihmiset voivat haluta mutta tuo järjestelmä ei.

Kunpa löytäisi sen saman henkisyyden ja sen saman avarakatseisuuden mikä mulla oli ennen. En tajua miksi ja miten se hävisi, mutta kai sitä pitää kokea kaikenlaista tässä elämässä että oppii. Ja usein virheitä tekemällä oppii parhaiten. Kaikkea ei tarvitse tietää ja osata heti. Sitä varten tämä elämä on olemassa. Jos olisimme täydellisiä ja tietäväisiä heti alusta lähtien niin kaikki olisi jo valmiina ja sitten tulisi tylsistyminen.. En tiedä. Tai tavallaan ehkä olemme täydellisiä ja valmiita heti, mutta tulemme elämään ja kokemaan, ei pelkästään oppimaan. Ei elämä ole mikään opintomatka. Ei ole pakko olla mitenkään erityisen henkinen. Siinäkin voidaan mennä metsään kun kuvitellaan että elämän tarkoitus on löytää joku nirvana. En ehkä ihan siihen usko. Täällä maapallolla me kuitenkin eletään ihan kuolevaisten ihmisten kanssa, miksi pitäisi olla jotain ylijumalallista. Ei siihen ole tarvetta. Ellei nyt sitten joku satu olemaan jotenkin erityisen henkinen ihminen, mutta siihen tähtääminen sillä ajatuksella että on sitten jotain erikoista ja ei-inhimillistä on itse asiassa ei-henkistä. Ei ihmisen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä hän on. Oma kuolevaisuutensa, inhimillisyytensä ja rajallisuutensa olisi hyvä tunnustaa. Kaikki puolet itsessään pitäisi hyväksyä, eikä ihmisen tarvitse tavoitella jotain kuuta taivaalta. Jotain epäinhimillistä, jotain korkeampaa.. En oikein usko siihen, se on todellisuuden kieltämistä, ellei sitten halua elää omassa todellisuudessaan. Minä en halua.