Mua alkaa pikku hiljaa risomaan se että ihmiset ei ymmärrä mitä tämä on, elämä joka päivä lukemattomien psyykkisten oireiden kanssa ja se että sua pidetään valittajana tai negatiivisena ihmisenä, kun edes joskus mainitset että sulla on terveyden kanssa ongelmia. Mä en koe olevani valittaja.. olen selviytynyt kaikenlaisesta ja olen nyt paranmisen tiellä ja tekis mieli huutaa kaikille mitä olen käynyt läpi ja mä en todellakaan anna kenenkään enää sanoa mulle, että mä valitan turhasta kun ei ne tiedä. Tai ylipäätään tuo ettei oteta tosissaan sitä että miten elämää häiritseviä ja raskaita sairauksia nämä psyykkiset sairaudet voi olla. Että kehdataan sitten sanoa että sellainen ihminen jolla oikeasti on vaikeaa valittaa turhasta. Tai että pitäisi olla kiitollinen ettei ole jotain fyysistä sairautta, kun näistä fyysisen sairauden sairastajista tehdään monesti sankareita, joita ne usein myös ovatkin, mutta samalla vähän niin kuin vihjataan ettet sä saisi tuntea sitä tuskaa mitä sä koet. Että ole onnellinen ettei sulla ole "näin huonosti asiat". No mistä hitosta ne tietää kuinka huonosti sillä toisella on asiat. Pitäiskö sitä päähän kirjoittaa kaikki diagnoosinsa ja ongelmansa että muut tajuaa että ehkä sulla onkin vaikeaa? Että sulla olis "oikeus" olla pahantuulinen, huonovointinen, väsynyt jne? Miksi mä ylipäätään tarvisin keltään oikeutta olla mitään. En mä tarvi oikeutta tuntea mun tunteita.