Välillä tuntuu että olis helpompi vain tyhmentää itsensä ja sivuuttaa omiden tunteiden kuuntelu. Koska todellisuuden kohtaaminen on liian raskasta. Itsenäinen ajattelu uuvuttaa ja jos olet jo tarpeeksi uupunut niin et enää jaksa edes ajatella. Sitä itseni tyhmentämistä olenkin tehnyt vuositolkulla ja ollut ihan sekaisin, asiaa on auttanut kemiallinen lobotomia, neuroleptien syöminen jo yhdeksättä vuotta. Ja oikeastaan lähinnä naurattaa kun koko tilanne on niin absurdi. Sitten kun alat vähentää lääkkeiden syömistä niin todellisuus iskee päin kasvoja niin että lähtee ihan kirjaimellisesti taju. Se on varmaan jonkinlainen itsesuojeluvaisto, kun et pysty kohtaamaan oikeaa todellisuutta niin joko kehität ajatusharhoja tai sitten kieltäydyt kuuntelemasta itseäsi ja kiellät todellisuuden ja vähän niin kuin lopetat ajattelun. Olen joskus miettinyt että mut vois joku ottaa tutkimuspotilaaksi kun olen kehittänyt niin omituisia selviytymiskeinoja?