Vime aikoina on tuntunut siltä että melkein toivon että saisin taas jotain ihmisiä vastaan jotka kohtelee mua huonosti koska en muuten näytä heräävän todellisuuteen maailmasta. Haluan vain uskoa siihen ettei mikään ole vialla ja kaikki on hyvin. Ehkä jos mua lyötäis vielä muutaman kerran henkisesti turpaan niin sanoisin että nyt riittää, ei enää tätä? Kun menettäisin kaikki voimat, niin nousisin siitä taas ylös. Tuntuu että mun pitää kaikki asiat käydä kipeimmän/kantapään kautta läpi että herään. Olen muutaman kerran melkein saanut hermoromahduksen, mutta vielä joku kontrollintarve on estänyt sen tulevan ihan täysin. Tätäkään ei tajuta kun sanon että pitäisi päästää kontrollista irti.. "Ei voi kokonaan päästää irti". Miksi ei? Mulle se olis tarpeellista. Se ymmärretään niin että mä sitten sekoan ihan täysin päästäni, joka ei ole totta. Ei voi tätä enempää seota. Ja mitä sitten vaikka sekoaisin. Mä olen nähnyt jo kaiken, ja mun elämässä on mennyt jo paljon pieleen. Voiko enempää mennä? En usko. Siltikään en ole vielä herännyt todellisuuteen, vaan elän jossain mielikuvamaailmassa, pakoilen todellisuutta, en halua uskoa, en halua nähdä. Sitä paitsi uskon siihen että kipu tekee vahvemmaksi, jos sen ottaa vastaan eikä pakoile sitä. Se pitää tosiaan vaan uskaltaa ottaa vastaan, ja uskoa itseensä. Eikä kuvitella että tarvii jonkin tai jonkun sua kannattelemaan.