Eilen illalla tajusin että olin tekemisellä ja suorittamisella yrittänyt "ostaa" tai ansaita ihmisarvoani. Ajatellut etten mä ole tärkeä eikä mulla ole mitään virkaa, tai ennen kaikkea OIKEUTTA elää jos mä en koko ajan tee jotain. Vaikka olisi diagnosoituja sairauksia niin silti olen kuvitellut että koko ajan on vaan pakko tehdä ja tehdä, ja ajoittain olen kuullut ja kokenut niin kuin joku olisi niskan takana koko ajan hönkimässä mun korvaan että "tee, tee" ja että "ei saa levähtää, ei saa levätä, on pakko vaan koko ajan tehdä". Et ansaitse lepotaukoja, et ansaitse lomia. Et mitään.. Ylipäätään ihmisarvosi on riippuvainen jonkun toisen ihmisen hyväksynnästä.