Sekin pitäisi hyväksyä että ihmiset ovat elämässään ja henkisessä kehityksessään eri vaiheessa. Jotkut eivät kasva tietyllä tavalla aikuisiksi koskaan, jotkut kipuilevat aikansa ja sitten pääsevät tavallaan sen kaiken tuskan yläpuolelle, mutta on väärin sanoa että sinä olet väärä kun olet tuossa vaiheessa paranemista ja tuskasta irti pääsemistä. Kun se on tutkittu juttu että vihaisuus on osa paranemista. Ei ihminen voi tietyllä tavalla herätä ja eheytyä koskaan jos hyppää sen vaiheen yli. Jos ei koskaan suutu siitä kaikesta väärinkohtelusta tai siitä mikä tässä maailmassa on vialla. Jos vihaisuus tukahdutetaan niin se on pahinta. Se käytännössä aiheuttaa masennusta. Tai pahimmassa tilanteessa katkeroittaa tai muuttaa ihmisestä sairaalloisen vahvan. Tietysti jossain vaiheessa siitä on hyvä päästä yli, mutta sen tekee jokainen sitten kun on valmis ja kun on saanut käsiteltyä ne asiat. Näyttää siltä että ymmärtäväisyyttä on hyvin vähän ja tuomitsemista enemmän. Ei ihme että ihmisistä tulee kovia ja ymmärtämättömiä eikä ihme ettei ihmisten sitten anneta olla juuri sellaisia kuin ne sillä hetkellä ovat. Aina pitäisi olla jotain muuta.. Enkä halua enää olla sellainen vahva jos se tarkoittaa sitä että joudun jatkuvasti vaatimaan itseltäni ja muilta liikaa ja että kiellän itseltäni (ja muilta) inhimillisyyden ja heikkouden. Inhoan sellaista tekopositiivisuutta. Miten ihmeessä ihminen voisi pakottaa itsensä positiiviseksi jos vain on vihainen kaikesta siitä mitä on kohdannut. Mitä järkeä siinä on, ei mitään. Se tekee ihmisestä enemmän ja enemmän itsestään vieraantuneen.. Täydellisen robotin. Mutta kaipa sitä sitten halutaan.

Usein ne on ne herkimmät ja kilteimmät jotka eivät itse muita ihmisiä vahingottaisi jotka sortuvat. Siksi tuntuu äärimmäisen epäoikedenmukaiselta että nämä ihmiset myös sitten syyllistetään siitä sairastumisestaan ja leimataan jotenkin heikoiksi. Että miten tälläisessä maailmassa voi sitten olla onnellinen.. Sitä saakin miettiä. Kun näkee ihan selvästi miten epäoikeudenmukaisesti tämä maailma ihmisiä kohtelee.

Tuntuu että mitä hullummaksi ja mitä enemmän yhteiskunnan normien kaltaiseksi olen tullut niin sitä "terveempi" mä joidenkin ihmisten mielestä olen. Kun itse koen että olen vain entistä etäämpänä itsestäni. Ei mitään uutta tässä koska länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat etäällä omasta sisimmästään ja kehostaan. Mutta sitä enemmän mua kannustetaan ja sitä paremmin mut hvyäksytään mitä kauemmas itsestäni erkanen. Jotenkin sairasta ja hirveän surullista. Unohda itsesi ja oma sisämpäsi niin sovit joukkoon hulluun. Lopeta ajattelemasta, ja lopeta tuntemasta niin pääset robotti-ihmisten sekaan "elämään".

Välillä tuntuu että olen kahden maailman välissä ja se hajottaa mua. En uskalla astua sille oikealle polulle. En tiedä miksi se on vaikeaa vaikka tiedän että sen haluan tehdä. Kai pitää ensin olla varma koska olen luonteeltani harkitseva. Sitä paitsi kaikki tapahtuu aikanaan ja ajallaan.. Vaikka kuinka sais itkupotkuraivarit niin aika ei kulu hitaampaa tai nopeampaa eikä asiat mene aina oman mielen mukaan. Useimpien ihmisten tulisi tajuta se. Hössöttämisellä ja kiirehdinnällä ei aika kulu nopeampaa eikä asiat suju nopeampaa tai paremmin, päinvastoin. Itsensä ne hölmöksi siinä tekee. Kun se rauhallinen, fiksu ihminen tekee asiat hitaasti ja varmasti niin se hössöttäjä hössöttää ja stressaa ja varmasti saa paljon huonompaa jälkeä aikaan, mutta kuvittelee olevansa tehokkaampi ja kai parempi ihminen.

Mitä enemmän mä taivun muiden tahtoon sitä suurempaan sotkuun ja avuttomuuteen ja hätään mä itseni sotken. Eli nyt loppui tämä pelleily. EI ENÄÄ KOSKAAN. Mä en ole niin arvoton että mun pitää sivuuttaa omat tarpeeni ihan kokonaan tai olla kuuntelematta sydämeni ääntä. Tuntuu että tää elämä menee ihan solmuun jos jatkuvasti taivun muiden tahdolle. Mä en tajua, mä haluan vaan olla rauhassa. En jaksa mitään ihmissuhdesotkuja, en mitään. Onko se liikaa pyydetty että mut jätetään rauhaan kun itse sitä haluan?

Lääkkeiden avulla saadaan ihminen alistuneeseen tilaan. Ihminen ei enää jaksa pistää vastaan vaan tekee kaiken niin kuin sanotaan. 

Mä en usko yhtään mitään mitä tämä yhteiskunta sanoo, se ei suolla mitään muuta kuin VALHEITA.

Syyllistäminen ja perseelle potkiminen harvoin auttaa mielensairauksissa. Järkyttävää että sitä edelleen käytetään "hoitokeinona". Tai lähinnä se on kai tän hoitavan tahon omaa kyvyttömyyttä ja henkistä kehittymättömyyttä.

Suurin osa mieleltään järkkyneistä ovat sairauden vuoksi alistuneessa asemassa joten on kamalaa että sitä käytetään hyväksi ja mieleltään järkkyneet joutuvat sitten huonon kohtelun kohteeksi. Kukaan ei heidän oikeuksiaan puolusta, paitsi ehkä omaiset.

http://www.fredman-mansson.fi/yknioj.htm

Se että ihminen elää edes pikkuisen keskimääräistä erilaisemmin katsotaan se sairaudeksi joka pitää ehdottomasti muuttaa ja josta pitää tietysti huolestua. Voi hyvänen aika. Jokainen ihminen on yksilö, kaikki erilaisuus ei ole sairautta!

Mä koen että tää yhteiskunta kieltää mua elämästä sillä tavalla minkä mä koen oikeaksi. Mitä sitten jos sairaana ei aina jaksa olla niin kärsivällinen kuin "pitäis". Mitä vitun väliä sillä on?? Häh? Mä en ymmärrä. Kuka laatii säännöt että miten sun pitää elää että olet normaali? Mitä jos poikkeat siitä normista edes vähän, niin tekeekö se susta automaattisesti sairaan ja hullun jonka pitää ehdottomasti muuttaa käytöstään vaikka kyse olisi ihan jostain pikkuasioista? 

Esim. mun kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta joka kuuluu tähän sairauteen on ihmetelty vaikka mun mielestä jos ihminen on sairasvaiheessa niin ei se silloin käyttäydy ihan normaalisti eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai muutettavaa, koska se kestää vain sen tietyn ajanjakson!! Miksi ihmisen pitäisi koko ajan käyttäytyä "normaalisti". Mitä vittua se normaali-sana edes tarkoittaa? Siis käyttäytyä niin kuin yhteiskunta haluaa sun käyttäytyvän tai jonkun keskiarvon mukaan? Mitä jos ihminen ei itse koe kärsivänsä käytöksestään niin onko se silloin pakko muuttaa (jos ei muuta käytöksellään vahingoita)?

Kenenkään ei tarvitse ansaita ihmisarvoaan ja näin se vain on. Muut saa olla mitä mieltä ovat ja yrittää saavuttaa sitä erinäisin keinoin vaikka koko loppuelämänsä, mä en enää ota osaa siihen leikkiin, kiitos vaan. Ja turha on myöskään kenenkään sen takia mulle päätään aukoa. Niitä mä ihmisenä arvostan yhtä vähän kuin ne mua. Leikkikööt keskenään.

On raukkamaista mennä yleisen mielipiteen alle, kun ei uskalla ajatella omilla aivoillaan. On raukkamaista ajatella vain laatikon sisäpuolelta, uskaltamatta katsoa ulkopuolelle. Elämää on myös sen laatikon ulkopuolella. Jos avaat mielesi niin voit huomata monia kauniita asioita.

Onko se "kasvattamista" että se vanhempi pelottelee se lapsen että se lapsi oppii välttämään tiettyjen asioiden tekemistä ja sanomista? Sitähän se kasvatus monen mielestä on? Mä en usko sellaiseen. Lastakin pitää kunnioittaa eikä uhkailemalla ja pelottelemalla "ohjata". Mihin on sellainen asiallinen toiselle puhuminen unohtunut? Moni kun vain rääkyy lapsilleen niin kuin ne olisi jotain pieniä paholaisia.

Mun sisintä te ette tapa. Kukaan ei enää voi tehdä sitä mulle. Ei koskaan.. Mielummin tapan itseni kun annan sen tapahtua enää. Koska enempää kuollut ei ihminen voi olla kuin silloin kun sen ihmisen persoonallisuus tapetaan ja suorastaan otetaan pois että jäljelle jää vain kuoret. Eihän ne sieluttomat VÄLITÄ siitä ettei sua ole enää olemassa. KAIKISTA TÄRKEINTÄ NIILLE ON SE ETTÄ ULKOKUORI ON KUNNOSSA JA NIILLE MIELUINEN. Huoh.

Sä saat hankalan ihmisen maineen jos kiinnität huomion siihen mikä on oikein ja mikä väärin. Suurin osa ihmisistä haluaa SULKEA SILMÄNSÄ epäoikeudenmukaisuudelta. Osa ei osaa katsoa itseään peiliin ja omia virheitään ja osa yrittää saada sut mukaan leikkimään että kaikki on hyvin. Siis ottamaan osaa teatteriin ja valheellisuuteen. Niin kuin se jotenkin parantais sut. Se että sä leikit että kaikki on hyvin ja keksit väkisin elämästä jotain positiivista auttaa? Ehkä mä olen outo mutta mä koen että asiat pitää ratkaista että ihminen voi voida hyvin. Eikä niin että etsitään jotain keinotekoista hyvää oloa lääkkeistä (ne on hyvä lievittämään kipua ja auttamaan toipumisessa mutta yksistään ei mikään ratkaisu) tai siitä että keskityt väkisin johonkin hyviin asioihin. Kyllä se että keskittyy hyviin asioihin voi auttaa vähän nousemaan pahimmasta mudasta ylös, mutta ei se _ratkaise_ mitään. Ei se poista ongelmia, eikä se ratkaise niitä. Ehkä osa on sitten tottunut sellaiseen elämään, pakenemiseen.., mutta mä olen huomannut ettei se auta. En mä ennen ollut sellainen. Olin typerä kun suostuin pakenemaan itseäni ja elämää.. Otin osaa typeriin asioihin, pinnallisuuteen, ja kovuuteen. Vaikka aikaisemmin en ollut sellainen. Luulin että olen jotenkin muita alempana, alistuin ja annoin muiden kohdella mua huonosti. Kyllä niitä oikeasti tasapainoisia, järkeviä ja hyviä ihmisiä on aika vähän. Tai ehkä mun tutka on vain asetettu havaitsemaan juuri kaikki ne kusipäiset ja valheelliset ihmiset tästä maailmasta.

Kenestä mun pitäisi pitää huoli jos ei itsestäni? Tietääkseni en ole vastuussa kenestäkään toisesta aikuisesta ihmisestä.. Vastuun ottaminen itsestäni on jo tarpeeksi vaikeaa. Jokainen vois keskittyä ihan siihen omaan elämään ja siihen että ottaa vastuun _itsestään_ ja elämästään. (Se ei ole helppoa). Jos lähdettäisiin ihan siltä pohjalta niin asiat olis paljon paremmin. Ei olis alistujia ja alistajia.