Sekin pitäisi hyväksyä että ihmiset ovat elämässään ja henkisessä kehityksessään eri vaiheessa. Jotkut eivät kasva tietyllä tavalla aikuisiksi koskaan, jotkut kipuilevat aikansa ja sitten pääsevät tavallaan sen kaiken tuskan yläpuolelle, mutta on väärin sanoa että sinä olet väärä kun olet tuossa vaiheessa paranemista ja tuskasta irti pääsemistä. Kun se on tutkittu juttu että vihaisuus on osa paranemista. Ei ihminen voi tietyllä tavalla herätä ja eheytyä koskaan jos hyppää sen vaiheen yli. Jos ei koskaan suutu siitä kaikesta väärinkohtelusta tai siitä mikä tässä maailmassa on vialla. Jos vihaisuus tukahdutetaan niin se on pahinta. Se käytännössä aiheuttaa masennusta. Tai pahimmassa tilanteessa katkeroittaa tai muuttaa ihmisestä sairaalloisen vahvan. Tietysti jossain vaiheessa siitä on hyvä päästä yli, mutta sen tekee jokainen sitten kun on valmis ja kun on saanut käsiteltyä ne asiat. Näyttää siltä että ymmärtäväisyyttä on hyvin vähän ja tuomitsemista enemmän. Ei ihme että ihmisistä tulee kovia ja ymmärtämättömiä eikä ihme ettei ihmisten sitten anneta olla juuri sellaisia kuin ne sillä hetkellä ovat. Aina pitäisi olla jotain muuta.. Enkä halua enää olla sellainen vahva jos se tarkoittaa sitä että joudun jatkuvasti vaatimaan itseltäni ja muilta liikaa ja että kiellän itseltäni (ja muilta) inhimillisyyden ja heikkouden. Inhoan sellaista tekopositiivisuutta. Miten ihmeessä ihminen voisi pakottaa itsensä positiiviseksi jos vain on vihainen kaikesta siitä mitä on kohdannut. Mitä järkeä siinä on, ei mitään. Se tekee ihmisestä enemmän ja enemmän itsestään vieraantuneen.. Täydellisen robotin. Mutta kaipa sitä sitten halutaan.