"3. Rakkaus asenteena

Rakkaus ei ole ensisijaisesti suhde johonkin tiettyyn henkilöön; rakkaus on asenne, ihmisen koko luonnetta sävyttävä suhtautumistapa maailmaan. Jos ihminen rakastaa vain yhtä ainoata toista ihmistä ja on välinpitämätön muita kanssaihmisiään kohtaan, hänen rakkautensa ei ole rakkautta vaan pelkkää biologista liittymistä tuohon toiseen henkilöön tai sitten itserakkautta laajennetussa muodossaan. Kuitenkin useimmat ihmiset kuvittelevat, että juuri kohde määrää rakkauden eikä kyky rakastaa. "

"Lähimmäisenrakkaus on rakkautta samankaltaisten kesken: mutta vaikka me olemme samankaltaisia, emme aina ole samassa asemassa; sikäli kuin me olemme inhimillisiä olentoja, olemme kaikki avun tarpeessa. Tänään minä, huomenna sinä. Mutta tämä avun tarve ei merkitse sitä, että toinen on avuton ja toinen mahtava. Lähimmäisenrakkaus on ensi kädessä avuttoman rakastamista, puutteessa olevan rakastamista, vieraana vaeltavan rakastamista. Vasta silloin alkaa olla kysymys tosi rakkaudesta , kun rakastetaan niitä, joista ei ole mitään hyötyä. Tuntiessaan myötätuntoa avutonta kohtaan alkaa ihminen tuntea rakkautta lähimmäistään kohtaan; itseäänkin rakastaessaan ihminen rakastaa avun tarpeessa olevaa, heikkoa ja epävarmaa inhimillistä olentoa. Myötätuntoon sisältyy tietoa ja tunne yhtäläisyydestä."

http://www.kirkkonummenseurakunnat.fi/data/liitteet/rakkaus_taitona.pdf

Ihmiset joskus esittävät epäitsekästä, tai kuvittelevat oikeasti olevansa epäitsekkäitä, koska uhrautuvat. Heidän mielestään hyvä ihminen uhrautuu kaikille ja kaikkeen.. Uhraavat ITSENSÄ. Aivan kuin heillä ei olisi mitään merkitystä. Aivan kuin he itse olisivat täysin arvottomia. Että he ansaitsevat oikeuden elää vain kun koko ajan antavat ja antavat. He itse eivät omasta mielestään ansaitse mitään, yhtään mitään.. Salaa he kuitenkin vihaavat niitä ihmisiä joille uhrautuvat. Hehän kuvittelevat että joku on pakottanut heidät uhrautumaan. He ovat vihaisia niille joille antavat koska nämä ihmiset joille he uhrautuvat EIVÄT KOSKAAN VOI ANTAA HEILLE SITÄ RAKKAUTTA MIKÄ HEILTÄ SYDÄMESTÄÄN PUUTTUU. ELI RAKKAUS ITSEÄ KOHTAAN. Kukaan muu ei voi tätä tyhjää aukkoa täyttää. Se on täysin mahdotonta. Kukaan ei voi tälläistä ihmistä rakastaa tarpeeksi. HEIDÄN PITÄÄ ITSE RAKASTAA ITSEÄÄN. Ei toinen yksinkertaisesti voi täyttää sitä tyhjyyttä mikä sen toisen ihmisen sisällä on. Jokainen on ihan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Ylipäätään jokainen on pääsääntöisesti vastuussa itse itsestään, näin se vain menee. On hirveän suuri vääryys että tervettä itsekkyyttä pidetään kielteisenä asiana. Ja tähän syyllistämiseen saattavat ottaa osa nekin joiden pitäisi auttaa koska pitävät virheellisesti tervettä itsekkyyttä epäterveenä omien haavojensa vuoksi. 

Aina ei ole pakko jaksaa, ja se ei tee kenestäkään mitään luuseria tai luovuttajaa. Miksi ihmiset jakaa tän maailman kahtia, ei siinä ole mitään hienoa. Ei maailma ole mustavalkoinen. Olisi hyvä nähdä elämän kaikki värit... ja kaikki tunteiden kirjot, kaikki ihmisyyden puolet. Ennen kaikkea, ihminen saa olla ihminen, inhimillinen, heikko ja vajavainen ihminen. Siinä ei ole mitään vikaa.

131 miljoonaa ihmisistä kärsii masennuksesta, depressiosta siis joka on sairaus, mutta silti osa ihmisistä itsepintaisesti väittää että se ei ole sairaus, eikä se heikennä ihmisen toiminta- tai työkykyä. Kaikki jotka ovat sairauslomalla tai määräaikaisella tai lopullisella eläkkeellä sen vuoksi ovat vain sossupummeja tai laiskoja. Lääkärit vaan huvin vuoksi kirjoittaa sairauslomia ja eläkkeitä ja Kela ja vakuutusyhtiö huvin vuoksi tai tyhmyyttään ilmeisesti myöntää niitä. Koska tämä yhteiskuntahan tietysti haluaa että kaikki ihmiset vaan makaavat kotona tekemättä mitään, vai? On ihan turha puhua järkeä sellaisen ihmisen päähän jota sillä ei ole tai joka ei vaan halua ymmärtää. Sama kuin hakkais päätä seinään, eikä ne ihmiset ole edes sen arvoisia, ei ainakaan minun silmissäni. Olen niin kyllästynyt selittelemään mun elämääni ihmisille. Mun ei pitäisi joutua tekemään sitä, ei ainakaan idiooteille. Ja jos mulla on välillä hyviä päiviä, ei se tarkoita että mä olisin parantunut ja pystyisin heti palaamaan työelämään. Ihan tiedoksi vaan.

http://www.huffingtonpost.co.uk/danny-baker/depression-support_b_5016301.html?utm_hp_ref=fb&src=sp&comm_ref=false

Ei ihminen parane kenenkään toisen aikataulussa. Paranemiselle ei voi laittaa jotain aikarajaa, eikä psykiatrisessa hoidossa voi olla mitään tulostavoitteita! Jos kuntoutustukiakin, määräaikaisia eläkkeitä kirjoitettaisiin ja myönnettäisiin pidemmäksi aikaa heti alussa niin ihminen ehkä pystyisi antamaan itselleen tarpeeksi aikaa toipua ja levätä koska monet ovat kamppaileet sen olonsa kanssa vuosikausia. Joten sitten kun he uupuvat tai masentuvat niin siitä paranemiseen ei riitä välttämättä vuosi. Jos sulle on vuodeksi kirjoitettu kuntoutustukea niin sä saat koko ajan pelätä että milloin se loppuu ja milloin on hoitokokous jossa päätetään haetaanko jatkoa, eli se jatkon hakemisen päätös pitää tehdä mielellään väh. 3kk ennen jo myönnetyn kuntoutustuen loppua. Eli jo puolen vuoden kuntoutustuella olon jälkeen saat alkaa pelkäämään että paranenko mä ja mitä jatkossa tapahtuu. Ei mitään järkeä siis.. Vähintään kaksi vuotta pitäisi se kuntoutustuki olla että ihminen pystyisi ihan kunnolla hellittämään ja antamaan itselleen sen ajan toipua mitä se OIKEASTI tarvitsee. 

Se ei ole laiskottelua vaan ihan oikeasti toipumista. Lisäksi kuntoutustuellahan voi osallistua erilaisiin kuntoutuksiin. Miten sä ehdit vuodessa antaa itsellesi ensin aikaa toipua ja sitten vielä osallistua johonkin kuntoututukseen jossa sun toimintakykyä yritetään nostaa? Et mitenkään. Tottakai se toipumisaika on yksilöllistä, mutta jos kyseessä on vaikea sairaus tai sairauksia niin siihen pitäisi kyllä ihmiselle antaa tarpeeksi aikaa parantua ja kuntoutua. Se on hyödyksi myös yhteiskunnalle. Pitäisi tehdä päätöksiä pitkällä tähtäimellä eikä aina vain pihistellä kaikessa, joka pitkässä juoksussa tulee kalliimmaksi. Eikä ihmistä auta se että sitä koko ajan hoputetaan, että no etkö sä ole jo kuntoutunut, ja etkö sä jo jaksa tehdä sitä ja tätä. Mitä se patistelu auttaa? Ei mitään, ellei sitten oleteta että se ihminen ja ihmiset ovat pohjimmiltaan jotenkin laiskoja ja yhteiskunnan pitää heitä kurittaa ja kontrolloida! Toisin sanoen, ihmisiin ei uskota. Joten tärkeintä on että ihminen itse uskoo itseensä.., vaikka kukaan muu ei sitä tekisi.

Jos joku kuvittelee että se suorittaminen tekee ihmisestä jotenkin "hyvän" niin on aika väärässä. Ei se muuta tee kuin sotkee koko elimistön toiminnan. Hormonijärjestelmä, kaikki menee aivan sekaisin jos et kykene antamaan itsellesi sitä lepoa mitä tarvit ja jos koko ajan painat 110 lasissa. Ei ihminen yksinkertaisesti jaksa sellaista, sä olet sitten koko ajan väsynyt ja onko se sitten jotenkin hienoa? Typeryyttä se on, ei mitään muuta. Olla siis huomaamatta kehon varoitussignaaleja silloin kun se niitä antaa. Tää tehokas suorittamiskulttuuri on vaan niin sairas, että se ottaa ihmisestä viimeisetkin pisarat irti ja sitten heittää sut syrjään kun et enää jaksa. Varmaan tavoitteena onkin se että ihminen sitten vanhempana, työn uran päätytyttyä kuolee työntekemiseen niin se tulee sitten yhteiskunnalle halvemmaksi, kun ei tarvi eläkkeitä eikä vanhusten hoitoa maksaa. Että ihan tosissaanko joku ajattelee että tää yhteiskunta haluaa sun parasta? Ei se halua eikä sitä kiinnosta.

Osa ihmisistä ei tule koskaan sua hyväksymään sellaisena kun sä olet. Aivan sama miten päin sä olet tai hypit. Tai voi ne hyväksyä jos poistat itsestäsi tiettyjä persoonallisuuden piirteitä ja olet joku muu ihminen. Eri asia onko se kovin järkevää. Osa on myös susia lampaiden vaatteissa. Että et edes heti tajua miten julmia he ovat.. Sitten kun ymmärrät niin tajuat miten typerä olet ollut kun olet heidän hyväksyntää hakenut. En mä ala enää muuttumaan kenenkään ihmisen vuoksi. Ei mun tarvi koska mä en koe että mussa on mitään vikaa vain sen vuoksi että osa ahdasmielisistä ja ymmärtämättömistä ihmisistä ei minusta pidä.. Koska he ei näe itsessään mitään vikaa, se vika on aina kaikissa muissa. Niin pitäisikö mun ihan oikeasti olla hyväksymättä itseäni vain sen vuoksi että ne on niin ahdasmielisiä? Ei tarvi.. Onneksi on joitakin jotka antaa mun olla se kuka oikeasti olen ja jotka jopa pitävät minusta _omana itsenäni_.

Kärsimys

Mä en ehdi edes ajatella tai tehdä mitään kun kuulen jo päässäni syyllistävän ja arvostelevan äänen. Eli olen koko aikaisessa lannistuneessa tilassa. Ihan sama mitä mä teen niin se syyttävä, melkein sadistinen "yliminä" on toimessa. En mä saa pitää hauskaa, mulla ei saa olla hauskaa enkä varsinkaan saa nauttia elämästä millään tavalla. Pitää vaan kärsiä, koska ilmeisesti olen niin syntinen ja paha. Niinhän mulle on opetettu, jos ei aina suoraan niin sitten alitajuisesti siirtäen niitä omia asenteita eteenpäin. Sinä syntinen paha kakara, piiskaa itseäsi joka päivä että sinusta tulee kunnollinen ja kunniallinen ihminen. Mitä enemmän itseäsi piiskaat ja mitä enemmän yrität niin sitä "parempi" ihminen susta tulee. Et sinä ansaitse lomia, et mitään taukoja. Raakaa työtä vaan, kaikki muu on turhaa hömpötystä. Tunteikaan et saa näyttää, etkä varsinkaan heikkoutta. Herkkyyskin on vi**u kielletty. Mitä se sellainen on, hömpötystä sekin on. Elämä on vain eloonjäämiskamppailua, verta, hikeä ja kyyneleitä ja kaikki muu on turhaa!! Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat, ja marttyyriviitan harteillesi. Hautaankin voi sitten kirjoittaa "kova työmies/nainen". Kyllä tää suomalainen kärsimys-kulttuuri on ihan sairasta.

Ne ihmiset jotka väittää sulle että älä usko itseesi, usko minuun on niitä jotka yrittävät jollain tavalla hyötyä sinusta.

Ei ole tervettä kuvitella että voi vaikuttaa kaikkeen. Ei ihminen voi valita sitä elämää mitä se saa. Niin kuin sanotaan niin sun pitää vaan pelata niillä korteilla mitä sulle on jaettu. Tottakai ihminen voi vaikuttaa elämäänsä, mutta ei silti kaikkeen, kaikkea ei voi hallita. Ihmisen pitää osata olla tietyllä tavalla nöyrä elämän edessä ja tajuta oma pienuutensa. Se on tervettä, se on todellisuutta. 

Tietyille ihmisille ei riitä mikään mitä sä teet. Sun pitäisi aina yrittää lisää, koskaan ei ole tarpeeksi. Ei vaikka juoksisit maailman ympäri, tekisit kaikki mahdolliset asiat, saavuttaisit kaikki diplomit jne. Vaikka työskentelisit niin kovasti että tappaisit itsesi siihen työntekoon, senkin jälkeen sulle naurettais että ei se mitään osannut eikä tehnyt.. laiska se on. Siksi niiltä on turha mitään hyväksyntää hakeakin. Sä tapat itsesi siihen hyväksynnän hakemiseen, pikku hiljaa, pala palalta kunnes jäljellä ei ole kuin tyhjä kuori. Joten haen sen hyväksynnän vain kahdesta paikasta, korkeammalta voimalta ja itseltäni. Se riittää. Enempää et saa vaikka hakisit. Osa ihmisistä on kykenemättömiä rakkauteen. Miten antaa sellaista mitä ei ole? Jos ihmisellä ei ole rakkautta muita ihmisiä kohtaan ei sitä siltä saa. Jos ihmisellä ei ole rakkautta itseään kohtaan, ei se sitä voi antaa. Ei ole mitään annettavaa. Ei mitään.

Mä tarvin ajoittain sellaista täydellistä omaa rauhaa. Omaan rauhaan vetäytymistä että mä voin miettiä asioista ja mä en kestä jos joku silloin rikkoo mun rauhan ja pyytää mua jonnekin. Mä tarvitsen akkujen latausta, hidastamista ja pysähtymistä että mä jaksan taas. Eikä siinä ole mitään väärää!! Se ei ole laiskuutta tai typeryyttä tai omituisuutta.. Niin kuin osa ymmärtämättömistä ihmisistä ajattelee. Mä en ymmärrä (eli ymmärtämätön tietyllä tavalla olen itsekin) miten ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen on joillekin niin vaikeaa. Kamalan raskasta yrittää olla sellainen kun olet jos joku läheinen ihminen ei hyväksy sua omana itsenäsi eikä anna sun olla sellainen kuin olet. Aina pitäisi olla vain jotenkin vahva. Kaikki heikkous ja herkkyys on jotain kamalaa joka pitää piilottaa. Mä en pysty niitä piilottamaan koska en halua että musta tulee yhtä keinotekoisen vahva kuin niistä jotka omaa heikkouttaan häpeävät.. Jos ne sitä multa vaatii niin tekis mieli sanoa kirosana. Mä en ala muuttumaan kenenkään ihmisen takia. MÄ SAAN OLLA SE JOLLAISEKSI JUMALA MUT ON LUONUT.

Se on niin hullua kun osa ihmisistä kattoo sua nenän päätä pitkin kun et ole sellainen kuin ne haluaa sun olevan, ja sitten sä tulet entistä epävarmemmaksi. Ainoa keino päästä siitä epävarmuudesta on tulla itsevarmemmaksi, siis varmemmaksi siitä kuka oikeasti olet. Eikä niin että muutut sellaiseksi kun se sua hyväksymätön ihminen haluaa. Se olisi itsemurha. Joskus pitää etäännyttää itsensä niistä jotka sua ei hyväksy, oli se sitten kuinka läheinen ihminen vaan. Mun ei pidä hyppiä päälläni ja tehdä jotain sirkustemppuja vain sen vuoksi että ihmiset hyväksyisi mut.. Se ettei joku ihminen hyväksy mua ei tarkoita ettäkö _mussa_ olisi vikaa. Se tarkoittaa vaan sitä että se toinen ihminen ei hyväksy itseään täysin ja omia huonoja puoliaan. Kun se näkee sussa ne puolet joita se ei itsessään hyväksy niin sillä nousee inho ja ärsytys. 

Sinä muistutat sitä ihmistä kaikesta siitä mitä hän itsestään haluaisi poistaa ja siitä minkä hän on itseltään kieltänyt. Kaikista pahinta on jos sä oikeasti alat uskomaan näitä ymmärtämättömiä ihmisiä. Että sä alat miellyttämään niin kovasti että unohdat sen kuka oikeasti olet. Niin kuin se toinen ihminen olisi sua korkeammalla ja sua arvokkaampi. Että sen toisen ihmisen toiveet ja halut olisi tärkeämmät. Ei sulla ole väliä ja merkitystä, sä olet vain joku tavara tai omaisuus jonka tämä toinen ihminen haluaa pitää itsellään ja muokata itselleen sopivaksi. Ja voi olla että kun sä alat miellyttämään niin tämä ihminen alkaa halveksimaan sua vielä enemmän. 

Miksi me tehdään näin itsellemme? Miksi me muutetaan sitä ketä me ollaan että muut hyväksyis meidät. Miksi osa ihmisistä on niin itsekkäitä että ne mielummin ulkoistaa omat pelkonsa ja heikkot kohtansa kuin kohtaisi ne? Olen jo kauan huomannut että osa itsensä liian vahvaksi ja "kunnolliseksi" korottaneet ihmiset eivät voi suorastaan sietää mua. Ne halveksii mua. Mä näen sen niiden käytöksestä, niiden on vaikea olla mun kanssa ja vaikea hyväksyä mua. Mä muistutan niitä niiden omasta heikkoudesta (jonka ne on itseltään kieltäneet) niin paljon. Kuka se hullu oikeasti on.. Näyttää niitä diagnosoimattomia hulluja olevan joka puolella.

Miten sitä antaisi itselleen luvan olla onnellinen ja positiivinen. Mitä positiivista mukavaa tekemistä sitä vois keksiä? Välillä tulee ihan kamala tarve saada jotain positiivista mukavaa itselle koska pyörin siinä itsesäälissä ja vihassa niin paljon. Tv-komediat on ihan hyvä vaihtoehto. Toinen voisi olla se että menee kaupungille ja ostaa jotain pientä kivaa itselleen, tai käy vaikkapa kahvilassa. Jotain pientä. Ongelma on vaan ollut se ettei ole sitä aiemmin sallinut itselleen. Silloin on aika vaikeaa olla hyvällä päällä. Kaikki kun johtuu jostain. Kukaan ei ole vihainen tai negatiivinen ilman syytä. Kukaan ei synny vihaisena tai ole perusluonteeltaan vihainen. Osa ihmisistä kriisitilanteissa tai vaikeassa tilanteessa kehittää sen vihakuoren ja ärsytyksen päälle. Mulla se ainakin on ollut selviytymiskeino pienestä lapsesta, tai ehkäpä enemmänkin reaktio epäoikeudenmukaisuuksiin ja pahaan oloon, mutta sitten taas kun olen tasapainossa olen kaikkea muuta kuin sellainen. En ole koskaan harrastanut mitenkään erityisemmin esim. toisten ihmisten arvostelua ja haukkumista huvin vuoksi, en edes pienempänä. Yleensä, tasapainoisensa en koe tarvetta nostaa itseäni muiden yläpuolelle koska tiedän ettei se ole tervettä.. ja osaan pitää egoni ns. aisoissa. Ja usein ihmetyttää miten osa ihmisistä sitä ei osaa tehdä, eivätkä osaa katsoa omaan sisimpäänsä, mutta kaipa ne eivät ole vain koskaan sitä oppineet. Mutta kun olen ollut ihan sekaisin ja huonostivoiva olen itsekin kaikkea noita epäterveitä tapoja toteuttanut. Se ei kuitenkaan ole se kuka oikeasti olen, ja miten oikeasti edes siedettävässä olotilassa käyttäytyisin. Kyllä kärsimys aiheuttaa paljon kaikenlaista. Osa masentuneista saattaa pahimmassa tilanteessa olla tosi kamalia läheisilleen. Kun tuska ylittää sietokyvyn rajat ihminen ei enää pysty pitämään sitä kipua ja kärsimystä itsellään ja kun hän ei muita keinoja keksi hän purkaa sen ulospäin.. Osa tietysti saattaa vahingoittaa itseään esim. itsetuhoisuudella. Riippuu varmaan temperamenttieroista miten ihminen sen kivun kohtaa.

Näköjään ihmisen sielu voidaan tappaa monella tapaa.

Mua naurattaa ihmiset jotka sanovat sulle että "luota vaan lääkäreihin". Ne ihmiset ei ole tainneet oikein käyttää näitä Suomen terveydenhoitopalveluita. Liian monta kertaa lääkärit ovat tehneet virheitä kohdallani tai mut on käännytetty jostain päivystyksestä pois ilman että olen päässyt lääkärille. Osa ei oikeasti tajua ettei täällä Suomessa voi luottaa siihen että saat hoitoa, tai kunnollista sellaista.

Kaikkea muuta voitte hallita paitsi mun ajatuksia. Jos mä en anna teille siihen lupaa.

Ihmisen mieli ja sielu yritetään kahlita määrittelemällä se "hyväksi" ja "pahaksi", vialliseksi ja viattomaksi. Ajattele näin, tee näin. Koko psykiatrinen hoiton täyttä alistamista, ja minä tiedän koska olen sen piirissä niin monta vuotta ollut.

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Psykologia+ei+auta+vaan+alistaa/1135232090483

Joskus pitäis äänestää jaloillaan.. Ihmistenkin kanssa, ja olla olematta tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka alistaa ja tuomitsee sua koko ajan. Tuntuu ajoittain että eläimiäkin kohdellaan paremmin kuin ihmisiä. Ei vaan voi käsittää ihmisten julmuutta ja suoranaista typeryyttä. Ei koiriakaan kasvateta niille huutamalla ja niitä potkimalla. Kuitenkin osa ihmisistä varsinkin vanhan polven ihmisistä kuvittelee että fyysisesti ja henkisesti kurittamalla (alistamalla) ihmistä saadaan hänestä "kunnollinen", toisin sanoen alistuva. Käsittämätöntä. Ja kyllä joudun kohtaamaan asioita jotka ovat sanoinkuvaamattoman hirveitä. En ole sitä valinnut mutta en voi myöskään sulkea silmiäni todellisuudelta. Jokainen on valintansa tehnyt, alistumisensakin. Vaikka se olisi tiedostamatta tehtykin. 

On minun tehtäväni päästä irti niistä kahleista ja alistumisesta. Se on minun velvollisuus itseäni ja elämääni kohtaan. Päästää irti ihmisistä jotka mua alistaa ja pahoinpitelee. En ole missään velvollisuudessa tavata ihmisiä jotka kohtelevat mua kaltoin. EN MISSÄÄN. Minä olen isompi ihminen kuin he ovat koskaan olleet tai koskaan tulevat olemaankaan. Ymmärrän ja tiedostan sen että ihminen ei voi valita vanhempiaan, mutta aikuisena voit valita miten asioihin reagoit, ja jos jatkat väärinkohtelun sykliä olet itse vastuussa siitä. Minä tiedän että olen hyvä ihminen, minä tiedän etten ansaitse kaltoinkohtelua eikä minun tarvitse sitä sietää. En aio ottaa uhrin roolia ja jatkaa alistumista. Ei. Minä pärjään omillani. Minä määrään elämästäni. Minä itse. Ei kukaan muu.

Kukaan ei voi kieltää mua olemasta onnellinen. Kellään ei ole valtuuksia siihen.. Se vaan ei ole mahdollista.