Mä tarvin ajoittain sellaista täydellistä omaa rauhaa. Omaan rauhaan vetäytymistä että mä voin miettiä asioista ja mä en kestä jos joku silloin rikkoo mun rauhan ja pyytää mua jonnekin. Mä tarvitsen akkujen latausta, hidastamista ja pysähtymistä että mä jaksan taas. Eikä siinä ole mitään väärää!! Se ei ole laiskuutta tai typeryyttä tai omituisuutta.. Niin kuin osa ymmärtämättömistä ihmisistä ajattelee. Mä en ymmärrä (eli ymmärtämätön tietyllä tavalla olen itsekin) miten ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen on joillekin niin vaikeaa. Kamalan raskasta yrittää olla sellainen kun olet jos joku läheinen ihminen ei hyväksy sua omana itsenäsi eikä anna sun olla sellainen kuin olet. Aina pitäisi olla vain jotenkin vahva. Kaikki heikkous ja herkkyys on jotain kamalaa joka pitää piilottaa. Mä en pysty niitä piilottamaan koska en halua että musta tulee yhtä keinotekoisen vahva kuin niistä jotka omaa heikkouttaan häpeävät.. Jos ne sitä multa vaatii niin tekis mieli sanoa kirosana. Mä en ala muuttumaan kenenkään ihmisen takia. MÄ SAAN OLLA SE JOLLAISEKSI JUMALA MUT ON LUONUT.

Se on niin hullua kun osa ihmisistä kattoo sua nenän päätä pitkin kun et ole sellainen kuin ne haluaa sun olevan, ja sitten sä tulet entistä epävarmemmaksi. Ainoa keino päästä siitä epävarmuudesta on tulla itsevarmemmaksi, siis varmemmaksi siitä kuka oikeasti olet. Eikä niin että muutut sellaiseksi kun se sua hyväksymätön ihminen haluaa. Se olisi itsemurha. Joskus pitää etäännyttää itsensä niistä jotka sua ei hyväksy, oli se sitten kuinka läheinen ihminen vaan. Mun ei pidä hyppiä päälläni ja tehdä jotain sirkustemppuja vain sen vuoksi että ihmiset hyväksyisi mut.. Se ettei joku ihminen hyväksy mua ei tarkoita ettäkö _mussa_ olisi vikaa. Se tarkoittaa vaan sitä että se toinen ihminen ei hyväksy itseään täysin ja omia huonoja puoliaan. Kun se näkee sussa ne puolet joita se ei itsessään hyväksy niin sillä nousee inho ja ärsytys. 

Sinä muistutat sitä ihmistä kaikesta siitä mitä hän itsestään haluaisi poistaa ja siitä minkä hän on itseltään kieltänyt. Kaikista pahinta on jos sä oikeasti alat uskomaan näitä ymmärtämättömiä ihmisiä. Että sä alat miellyttämään niin kovasti että unohdat sen kuka oikeasti olet. Niin kuin se toinen ihminen olisi sua korkeammalla ja sua arvokkaampi. Että sen toisen ihmisen toiveet ja halut olisi tärkeämmät. Ei sulla ole väliä ja merkitystä, sä olet vain joku tavara tai omaisuus jonka tämä toinen ihminen haluaa pitää itsellään ja muokata itselleen sopivaksi. Ja voi olla että kun sä alat miellyttämään niin tämä ihminen alkaa halveksimaan sua vielä enemmän. 

Miksi me tehdään näin itsellemme? Miksi me muutetaan sitä ketä me ollaan että muut hyväksyis meidät. Miksi osa ihmisistä on niin itsekkäitä että ne mielummin ulkoistaa omat pelkonsa ja heikkot kohtansa kuin kohtaisi ne? Olen jo kauan huomannut että osa itsensä liian vahvaksi ja "kunnolliseksi" korottaneet ihmiset eivät voi suorastaan sietää mua. Ne halveksii mua. Mä näen sen niiden käytöksestä, niiden on vaikea olla mun kanssa ja vaikea hyväksyä mua. Mä muistutan niitä niiden omasta heikkoudesta (jonka ne on itseltään kieltäneet) niin paljon. Kuka se hullu oikeasti on.. Näyttää niitä diagnosoimattomia hulluja olevan joka puolella.