Narsistinen maailmamme: "Narsistille tunteet ovat heikkoutta. Hän säälii tunteellisia ja sentimentaalisia ihmisiä. Hän halveksii herkkiä ja haavoittuvia. Hän pilkkaa ja ylenkatsoo riippuvia ja rakastavia. Hän ilkkuu myötätunnon ja intohimon ilmauksille. Hän on vailla empatiaa. Hän pelkää Oikeaa Itseään niin paljon että hän mieluummin väheksyy sitä kuin myöntää omat vikansa ja "pehmeät kohtansa". Hän puhuu itsestään mielellään mekaanisin termein ("kone", "tehokas", "täsmällinen", "suorite", "tietokone"). Hän vaientaa inhimillisen puolensa uutterasti ja omistautuneesti. Hänelle inhimillisyys ja selviytyminen ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Hänen on valittava, ja hänen valintansa on selvä. Narsisti ei koskaan katso taakseen, elleivät elämän olosuhteet häntä pakota siihen. Kaikki narsistit pelkäävät läheisyyttä. Mutta älyllinen narsisti käyttää vahvoja puolustusmekanismeja sitä vastaan: "tieteellinen erottautuminen" (narsisti ikuisena havainnoitsijana), tunteiden älyllistäminen ja pois selittäminen, älyllinen julmuus, älyllinen "omistaminen" (hän pitää muita laajennuksenaan, omaisuutenaan tai reviirinään), toisten esineellistäminen, ja niin edelleen. Niilläkin tunteilla, joita hän ilmaisee (piintynyt kateus, raivo), on aivan tahaton pyrkimys vieraannuttaa, sen sijaan että ne loisivat läheisyyttä." http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Survive.html

Tää maailma on kova kaikille erilaisille, joutuu koko ajan taistelemaan oikeudestaan olla oma itsensä. Ihmiset ei ymmärrä, ne haukkuu, arvostelee, suuttuu. Syyllistää. "Olet itsekäs kun teet kuten itse haluat". No miten mun sitten pitäisi tehdä? Kysyä aina muilta lupa _mun elämän_ päätöksiin? Mun elämään? Pitääkö mun ottaa osaa siihen marttyyritanssiin mitä niin monet suomalaiset naiset tekevät. Ei, en mä halua katkeroitua. Haluan olla onnellinen ja elää mun näköistä elämää. Ei sitä elämää mitä muut mulle haluavat tai odottavat multa. En mä voi olla onnellinen jos mä en saa olla oma itseni!!

Jos ihminen on vähänkään erilainen tai herkkä niin se pitää "koulia" vahvemmaksi ja sopeuttaa vaikka väkipakolla kestämään mitä tahansa, jopa niin että ihminen menettää osan persoonastaan. Sellainen tämä maailma on ja siksi olen ollut niin kamalan vihainen, koska mua ei ole hyväksytty. Aina vaan nauretaan ja väheksytään ja jopa inhotaan. Vain sen takia että olet se mikä olet. Miten silloin voit olla masentumatta ja voimatta huonosti? Kertokaa te koska mä en keksi vastausta, ellei sitten irrota itsensä kokonaan tästä yhteiskunnasta, ja vetäydy omaan rauhaansa. Mutta jos sä sen teet niin sitten sut syyllistetään kun sä olet niin vastuuton kun et ole töissä. Eli ihan sama mitä sä teet niin sä et ole koskaan hyväksytty. Musta alkaa tuntua että tuon mielenterveyshoidon tehtävä on koulia musta mahdollisimman vahva että mä kestäisin tätä maailmaa. Ei vain tajuta että mä menetän osan itsestäni siinä samalla. Mutta mitä väliä sillä on kun sitten ainakin olen yhteiskuntakelpoinen? Mitä väliä sillä on miltä musta tuntuu. Ei tätä yhteiskuntaa kiinnosta miten mä voin, ihan turha kuvitellakaan. Sen hoidonkin tehtävä on sopeuttaa mut takaisin yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Paskat sillä ole väliä millainen olo mulla on. Ei sillä ole väliä! Ole vaan hiljaa ja elä, sopeudu ja kärsi mitä sillä on väliä. En kyllä tajua miten olen ollut niin tyhmä että olen kuvitellut että mua oikeasti haluttaisiin auttaa. No ehkä yksittäiset ihmiset voivat haluta mutta tuo järjestelmä ei.

Kunpa löytäisi sen saman henkisyyden ja sen saman avarakatseisuuden mikä mulla oli ennen. En tajua miksi ja miten se hävisi, mutta kai sitä pitää kokea kaikenlaista tässä elämässä että oppii. Ja usein virheitä tekemällä oppii parhaiten. Kaikkea ei tarvitse tietää ja osata heti. Sitä varten tämä elämä on olemassa. Jos olisimme täydellisiä ja tietäväisiä heti alusta lähtien niin kaikki olisi jo valmiina ja sitten tulisi tylsistyminen.. En tiedä. Tai tavallaan ehkä olemme täydellisiä ja valmiita heti, mutta tulemme elämään ja kokemaan, ei pelkästään oppimaan. Ei elämä ole mikään opintomatka. Ei ole pakko olla mitenkään erityisen henkinen. Siinäkin voidaan mennä metsään kun kuvitellaan että elämän tarkoitus on löytää joku nirvana. En ehkä ihan siihen usko. Täällä maapallolla me kuitenkin eletään ihan kuolevaisten ihmisten kanssa, miksi pitäisi olla jotain ylijumalallista. Ei siihen ole tarvetta. Ellei nyt sitten joku satu olemaan jotenkin erityisen henkinen ihminen, mutta siihen tähtääminen sillä ajatuksella että on sitten jotain erikoista ja ei-inhimillistä on itse asiassa ei-henkistä. Ei ihmisen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä hän on. Oma kuolevaisuutensa, inhimillisyytensä ja rajallisuutensa olisi hyvä tunnustaa. Kaikki puolet itsessään pitäisi hyväksyä, eikä ihmisen tarvitse tavoitella jotain kuuta taivaalta. Jotain epäinhimillistä, jotain korkeampaa.. En oikein usko siihen, se on todellisuuden kieltämistä, ellei sitten halua elää omassa todellisuudessaan. Minä en halua.

http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64414-cp-vammainen-helja-suomi-tyly-paikka

Niin ja ylipäätään henkinen ja rahallinen hyvinvointi on kaksi eri asiaa. Tosin jotta olisi henkistä hyvinvointia olisi hyvä rahallista hyvinvointiakin olla. Mutta ylipäätään tuollainen asenne että pitäisi olla vain tyytyväinen että edes on elossa on aika karmivaa kuultavaa. Ei paljon heikommista välitetä. Joskus vaan tulee niin vihaiseksi ja tekisi mieli huutaa kun miettii tämän maailman epäoikeudenmukaisuutta ja ns. kovia arvoja. Minusta on kamalaa miten kylmiä ja sisältä tyhjiä osa ihmisistä on. Ja miten pelkkä raha ja maine, tai valta ja kunnia on ainoa asia joka ihmisiä ajaa eteenpäin. :(

Mielisairaus on ihmisen viimeinen huuto sisältä. Oman itsensä, oman sisimpänsä puolustamisen keino. Kun ei muuten pysty suojaamaan sisintään ja mieltänsä muiden ja maailman painostukselta, siltä että hukkaisi sielunsa. Että tulisi robotti-ihmiseksi, sieluttomaksi koneeksi.. Että lakkaisi ajattelemasta ja tuntemasta, että lakkaisi olemasta ihminen. Mielummin olen ihan sekaisin kuin vailla sielua, ja vailla määränpäätä ja tarkoitusta. Mielummin olen sekaisin kuin ulkoapäin ohjautuva kone. Robotti-ihminen. Täydellisyyteen pyrkivä, ehdoton, armoton ja muita halveksiva epäihminen. Mielummin olen inhimillinen, rikkinäinen ja siksi sellaisenaan täydellinen ihminen.

Mua alkaa pikku hiljaa risomaan se että ihmiset ei ymmärrä mitä tämä on, elämä joka päivä lukemattomien psyykkisten oireiden kanssa ja se että sua pidetään valittajana tai negatiivisena ihmisenä, kun edes joskus mainitset että sulla on terveyden kanssa ongelmia. Mä en koe olevani valittaja.. olen selviytynyt kaikenlaisesta ja olen nyt paranmisen tiellä ja tekis mieli huutaa kaikille mitä olen käynyt läpi ja mä en todellakaan anna kenenkään enää sanoa mulle, että mä valitan turhasta kun ei ne tiedä. Tai ylipäätään tuo ettei oteta tosissaan sitä että miten elämää häiritseviä ja raskaita sairauksia nämä psyykkiset sairaudet voi olla. Että kehdataan sitten sanoa että sellainen ihminen jolla oikeasti on vaikeaa valittaa turhasta. Tai että pitäisi olla kiitollinen ettei ole jotain fyysistä sairautta, kun näistä fyysisen sairauden sairastajista tehdään monesti sankareita, joita ne usein myös ovatkin, mutta samalla vähän niin kuin vihjataan ettet sä saisi tuntea sitä tuskaa mitä sä koet. Että ole onnellinen ettei sulla ole "näin huonosti asiat". No mistä hitosta ne tietää kuinka huonosti sillä toisella on asiat. Pitäiskö sitä päähän kirjoittaa kaikki diagnoosinsa ja ongelmansa että muut tajuaa että ehkä sulla onkin vaikeaa? Että sulla olis "oikeus" olla pahantuulinen, huonovointinen, väsynyt jne? Miksi mä ylipäätään tarvisin keltään oikeutta olla mitään. En mä tarvi oikeutta tuntea mun tunteita.

Ihmisillä on hirveästi käsittelemätöntä vihaa sisällään ja se sitten puretaan tuntemattomiinkin ihmisiin esim. haukkumalla jotkut ihmisryhmät.. Eikä se vihanpito lopu koskaan koska kaikki ei tajua sitä että se viha on sussa sisällä, ei siinä toisessa ihmisessä. Jos ihminen on saanut käsittelemättömät traumansa purettua ei sen tarvitse vihata, arvostella ja jaotella ihmisiä.. On helpompi siirtää se viha eteenpäin kuin katsoa peiliin ja miettiä miksi minä tunnen näin. Ja sitten on ihmisryhmiä joita on ok vihata. Kuvitellaan että joku asia on vain täysin musta, täysin paha. Se on taas sitä että kielletään itsessä oleva paha, tai pahan mahdollisuus ja halutaan pitää kiinni vihasta, koska tätä kautta saadaan aina niitä paineita purettua, mutta ei se viha sieltä minnekään oikeasti katoa. Jos toimii vihasta käsin niin saa ympärillään aikaan vain tuhoa, henkistä tai fyysistä, tai kumpaakin...

"Siiralan edustamaa näkemystä on kutsuttu sosiaalipatologiaksi. Tämän mukaan ihminen on aina yhteisönsä osa. Sairaus sen sijaan syntyy tämän yhteisön ulkopuolelle ajautumisesta, sijoiltaan-joutumisesta. Tämä taas heijastelee laajempia inhimillisen kanssakäymisen vaikeuksia ja ongelmia, sukupolvelta toiselle periytyviä siirtotaakkoja. Nämä korostuvat epätoivosta, puhumatta ja kohtaamatta jäämisestä, kanssakäymisen kroonisista ongelmista, lukkiutuneista traumoista. Toisaalta taakat eivät jakaudu tasaisesti, vaan saattavat langeta esimerkiksi yhden perheen ja tämän sisällä yhden perheenjäsenen kannettavaksi.

Vaikka Siirala oli itse saanut vaihtoehtoisen psykoanalyyttisen koulutuksen, hän toisaalta kritisoi Sigmund Freudin ihmiskuvaa sosiaalisen tekijän aliarvioimisesta. Ihmispsyyke tuli toisin sanoen nähdyksi viettien täyttämänä säiliönä, jonka prosesseja ulkoiset tapahtumat eivät juuri häirinneet. Kun sitten jouduttiin myöntämään myös ulkoisten vaikutusten olemassaolo, täytyi eristynyttä ihmiskapselia esittävään kuvaan lisätä kuin keinotekoisesti jonkinlaisia kanavia sosiaaliseen todellisuuteen.

Keskeisen tematiikan Siiralan tuotannossa muodostaa myös vastuun käsite. Tuomitseminen ja syyllistäminen on paitsi eräs tapa paeta vastuuta, myös tapa, jolla ihminen saatetaan ajaa psyykkisiin ongelmiin. Tämän vastakohtana olisi tarpeen ottaa vastuu, toisin sanoen ottaa kannettavaksi sellaisiakin ongelmia, jotka eivät suoranaisesti itselle kuulun. Näin vaikkapa mielisairaita hoitava psykiatri on tavallaan sijaiskohtaaja, sairastuneen perheelle ja laajemminkin koko yhteiskunnalle kuuluvan vastuun kantaja. Toisaalta Siirala esitti myös toiveita ei-professionaalin, lähinnä vapaaehtoistoimintaan perustuvan maallikkojen riveistä kumpuavan vastuunkannon heräämisestä."

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Siirala

Ihmisen _pitää_ saada olla heikko, muuten hän rakentaa omanarvontuntonsa ja identiteettinsä vääränlaisen vahvuuden päälle. Kuten näemme esim. kokoomusnuorissa. Me ollaan voittajia, ja sitten on ne luuserit.. Kun ollaan kielletty oma hätä, omat tunteet, rakennetaan itsestä voittajia, jotka aivan samalla tavalla putoavat sieltä alas kuin kaikki muutkin. Ero on vain siinä että ne "voittajat" kuvittelevat etteivät koskaan tipu. Siksi he voivat sylkeä niiden heikompien päälle ja jopa kieltää niitä olemasta olemassa. Niiden maailmassa ei ole tilaa herkkyydelle, oikealle välittämisellä. On vain minä, minä. Minä pärjään, joten kaikkien muidenkin on pärjättävä.

Olen sitä mieltä että ihmisten viha johtuu käsittelemättömistä lapsuuden traumoista joka siirretään koko ajan eteenpäin. Kun ihminen ei muuta tee kuin syytää vihaa ympärilleen eikä pysty kohtelemaan toisia ihmisiä kunnioittaen ja heidän tunteet huomioon ottaen niin mitä muuta se on kuin oman mielensä pahoinvointia. Osa ei vaan edes tajua että heissä olisi jotain vikaa. He ajattelevat että se vika on siinä toisessa. Ei tarvi olla edes mitään suurempia traumoja kuin se että sun tunteet sivuutetaan niin sitten sivuutat ne itsekin ja susta tulee jollain tavalla tunnevammainen. Sitten nämä tunnevammaiset menevät mukaan esim. politiikkaan ja säätelevät älyttömiä lakeja ja polkevat heikompiosaisia alaspäin.

"Tärkein kokemus kaikessa toipumisessa on kuitenkin se, että tulemme kohdatuksi tunteinemme. Meidän tulee saada kertoa kaikki se, mitä olemme käyneet läpi. Jos emme saa kokemusta siitä, että meidät otetaan vastaan ja kohdataan sellaisina, kuin olemme-niiden kokemusten kanssa, joita meillä on-emme saa tuntemusta siitä, että meillä on oikeus olla. Saatamme jopa kieltää kokemuksemme siksi, ettemme tulleet (taaskaan) kuulluiksi, ja siinä samalla kiellämme itsemme, tunteemme ja tarpeemme." -Hylkäämisestä yhteyteen-Tor G. Spiik, Liisa-Maria Lilja-Viherlampi-

Ajattelu tekee ihmisen, mutta silti sun pitäis lopettaa ajattelemasta ja antaa median ja muiden ihmisten ajatella sun puolesta. Onhan se rankkaa kun joutuu yksin tekemään sen..

Ihmiset opetetaan tyhmiksi, ihmiset opetetaan tekemään niin kuin auktoriteetti käskee, ajattelemaan tiettyjen rajojen sisällä. Oikeaa vapautta ei ole olemassa ennen kuin ihminen vapauttaa mielensä. Koska jos ajattelet vain tiettyjen rajojen sisällä niin miten voit olla vapaa? Sun ajatukset rajoittaa sua jatkuvasti. Sulla ei tule edes mieleen että vois olla muuta vaihtoehtoa kuin se mikä sulle on opetettu. Mikä sun päähän on hakattu sen ainakin 18 vuoden aikana mitä olet vanhempiesi hoivissa ollut ja sen yhdeksän vuoden peruskoulun aikana. Ne kertoo sulle mitä ajatella, ja ne kertoo sulle miten ajatella. Mitä vapautta se on, ei ihmisillä ole vapautta ennen kuin ne vapauttaa itsensä.

Vime aikoina on tuntunut siltä että melkein toivon että saisin taas jotain ihmisiä vastaan jotka kohtelee mua huonosti koska en muuten näytä heräävän todellisuuteen maailmasta. Haluan vain uskoa siihen ettei mikään ole vialla ja kaikki on hyvin. Ehkä jos mua lyötäis vielä muutaman kerran henkisesti turpaan niin sanoisin että nyt riittää, ei enää tätä? Kun menettäisin kaikki voimat, niin nousisin siitä taas ylös. Tuntuu että mun pitää kaikki asiat käydä kipeimmän/kantapään kautta läpi että herään. Olen muutaman kerran melkein saanut hermoromahduksen, mutta vielä joku kontrollintarve on estänyt sen tulevan ihan täysin. Tätäkään ei tajuta kun sanon että pitäisi päästää kontrollista irti.. "Ei voi kokonaan päästää irti". Miksi ei? Mulle se olis tarpeellista. Se ymmärretään niin että mä sitten sekoan ihan täysin päästäni, joka ei ole totta. Ei voi tätä enempää seota. Ja mitä sitten vaikka sekoaisin. Mä olen nähnyt jo kaiken, ja mun elämässä on mennyt jo paljon pieleen. Voiko enempää mennä? En usko. Siltikään en ole vielä herännyt todellisuuteen, vaan elän jossain mielikuvamaailmassa, pakoilen todellisuutta, en halua uskoa, en halua nähdä. Sitä paitsi uskon siihen että kipu tekee vahvemmaksi, jos sen ottaa vastaan eikä pakoile sitä. Se pitää tosiaan vaan uskaltaa ottaa vastaan, ja uskoa itseensä. Eikä kuvitella että tarvii jonkin tai jonkun sua kannattelemaan.

Välillä tuntuu että olis helpompi vain tyhmentää itsensä ja sivuuttaa omiden tunteiden kuuntelu. Koska todellisuuden kohtaaminen on liian raskasta. Itsenäinen ajattelu uuvuttaa ja jos olet jo tarpeeksi uupunut niin et enää jaksa edes ajatella. Sitä itseni tyhmentämistä olenkin tehnyt vuositolkulla ja ollut ihan sekaisin, asiaa on auttanut kemiallinen lobotomia, neuroleptien syöminen jo yhdeksättä vuotta. Ja oikeastaan lähinnä naurattaa kun koko tilanne on niin absurdi. Sitten kun alat vähentää lääkkeiden syömistä niin todellisuus iskee päin kasvoja niin että lähtee ihan kirjaimellisesti taju. Se on varmaan jonkinlainen itsesuojeluvaisto, kun et pysty kohtaamaan oikeaa todellisuutta niin joko kehität ajatusharhoja tai sitten kieltäydyt kuuntelemasta itseäsi ja kiellät todellisuuden ja vähän niin kuin lopetat ajattelun. Olen joskus miettinyt että mut vois joku ottaa tutkimuspotilaaksi kun olen kehittänyt niin omituisia selviytymiskeinoja?

Mä olen kuka olen niiden asioiden takia mitä mulle on tapahtunut, ja tietysti sen vuoksi kuka mä pohjimmiltani olen. Mieli on vain yksi osa ihmisyyttä, erikseen on ihmisen sisin, tai sielu. Jos mieli on rikki niin ei se tarkoita että koko ihminen on rikki. Ainakin luulen niin.. En tiedä voiko sielu sairastaa, onko ne ajatukset jotka sairastuttavat meidät vai mikä. Niin jotkut ainakin väittävät. Että me itse luomme ongelmamme, mutta ihmisen psyyke on monimutkainen ja siksi se aiheuttaakin paljon ongelmia. Mutta ei pitäisi samaistua ajatuksiinsa, koska ne ovat tosiaan vain osa ihmisyyttä. Me emme ole meidän ajatukset. Jos ajattelemme näin niin emme toimi enää kuin ns. järjellä, emme ota tunteitamme ja sisimpäämme huomioon ja silloin ihminen ei ole enää ihminen vaan muistuttaa lähinnä konetta tai robottia. Emme voi sivuuttaa sisimpämme ääntä.

Mun tavoite ei ole olla mahdollisimman täydellinen. Mun tavoite on olla mahdollisimman inhimillinen, ihminen. Mä saan tehdä virheitä, saan puhua tyhmiä, saan valittaa, olla vihainen, olla surullinen. Olla just sitä mitä mä oon, ja niin paljon kuin tarvitsee. Mä en enää ala sensuroimaan itseäni kenenkään paheksunnan pelossa. Jos et voi hyväksyä toista sellaisena kuin se on niin se kertoo vain omista puutteistasi, koska ei me olla tultu tänne muita miellyttämään. Niin että meidän pitäisi piilottaa ne puolet itsestämme jotka eivät muita miellytä. Kuinka sairas ajatus on että kaikkien pitäisi olla jotain mitä ei oikeasti ole, ettei vaan ärsyttäisi ketään. Oikeasti kokonainen ja tasapainoinen ihminen hyväksyy muut sellaisina kuin ne on, eikä vaadi niitä olemaan jotain itseä miellyttäkseen. Mä en ole tullut tänne elämään ketään varten, tai olemaan kenenkään jatkokappale tai esittelypalkinto. 

On todella vaikea puolustaa sitä mitä olet ja mihin uskot koska joudut aina olemaan hylkäämisen pelossa, mutta mä en ala siihen enää, mä kohtaan mun pelkoni että saan elää täysipainoista elämää. Mun ei tarvitse enää miellyttää _ketään_. Ei edes Jumalaa, jos sellainen on olemassa. Sua pidetään itsekkäänä jos pidät omia puoliasi etkä miellytä muita. Mun mielestä se on tervettä itsekkyyttä pitää omia puolia, ja laittaa itsensä etusijalle, ja tervettä siksi että se antaa sulle mahdollisuuden olla kokonainen, tasapainoinen ihminen. Kun sun ei tarvi pyydellä anteeksi olemassaoloasi, tekemisiäsi ja mielipiteitäsi voit elää just niin kuin haluat ja saat ihan oikeaa elämäniloa ja voimaa. 

Ei ole itsekästä olla se kuka sä oikeasti olet. Jos sä et miellytä jotain, niin se kertoo vain sen ihmisen pienuudesta, ei muusta. Kaikilla on oikeus elää itselleen oikealla tavalla kunhan ei muita vahingoita eikä tässä pitäisi olla mitään muttia ja selityksiä. Se on jokaisen oikeus joka annetaan jo syntymästä. 

Ulkoaohjautuva ihminen perustaa arvonsa ja toimintansa ulkopuolelta opittuihin arvoihin, ja siihen mitä muut ajattelevat ja hänelle sanovat. Omaa mieltä hänellä ei ole koska kaikki tulee ulkopuolelta. Yhteys sisimpäänsä on menetetty ja ihminen hokee vain muiden sanoja. Sisällä on tyhjää jota pitää täyttää materialla ja vallalla ja rahalla. Muita käytetään härskisti hyväksi, koska ulkoaohjautuvan ihmisen mielestä maailma vain on sellainen, että heikko jää jalkoihin ja heikomassa asemassa oleva on aina itse syyllinen tilanteeseensa. Itse asiassa tämä ihminen etsii koko ajan vain syyllisiä, ei syitä. Koska syitä ei hänelle ole, maailma vain on paha paikka jossa vahvimman oikeus ratkaisee, ja syyllinen pitää löytää aina jostain muualta-paitsi peiliistä. 

Kaikkia käskyjä ei tarvitse noudattaa ellei halua elää kuin koira.

Mielikuvamaailmassa on helppo elää, ei tarvitse pelätä omia demoneitaan kun ne voi ulkoistaa muille.

“You only lose what you cling to.”

—

Buddha

Mä en todellakaan ymmärrä miten joillakin voi olla niin kamala kiinnostus puuttua toisen elämään tai arvostella sitä. Mun aika ainakin menee ihan omaan elämään.. Kai sitä pitäis sitten lopettaa elämästä ja keskittyä muiden elämien kyttäämiseen. Kai silläkin saa jotain täytettä päiviinsä. Kun on niin vitun kyllästynyt omaansa.

Suomalaiset on kyllä niin typeriä kun ovat kateellisia mitä ihmeellisimmistä asioista. Kuten siitä että joku pärjää jollain pienellä sosiaalituella. Eihän se käy ettei se köyhä olekaan koko ajan hirttoköysi kaulassa. Kai se on jotain että koetaan että sillä omalla aherruksella ei sitten ole merkitystä jos se köyhä ei kärsi. Eli että saa omalle olemassaololleen merkityksen on köyhän tai häntä huonommassa asemalla olevan ihmisen kärsittävä. Tai sitten ollaan kateellisia tai katkeria siitä että ihmisellä jolla saattaa olla moni asia pielessä on edes yksi asia paremmin kuin sillä kateellisella. Ja näyttämällä se kateellisuus sille jolle on kateellinen niin viedään osa siitä ilosta pois.. Että no et sinä saa olla onnellinen kun minä en ole. Ollaan kaikki surkeita yhdessä!

http://olotila.yle.fi/perhe/lasten-kasvatus/lastenpsykiatri-vastaa/lapsiin-kohdistuva-vakivalta

Minä en usko itsensä manipulointiin, että jos sulla on paha olo niin sun pitää alkaa hokemaan itsellesi että ei ole. Paskanmarjat, tunteet pitää tuntea, ajatukset käydä läpi. Ne jotka tälläiseen positiivisuushokemaan uskovat eivät kykene käsittelemään omia tunteitaan. Ei ihminen muuten pysty tuntemaan syvästi jos se ohittaa osan tunteistaan. Ja miksi pitäisi ohittaa osa tunteista? Ihmisiähän me ollaan, ei mitään posiitiivuuskoneita, jotka eivät koskaan voi huonosti. Se on ihmisyytensä hylkäämistä, se että esitetään että kaikki on hyvin ja ettei muhun koskaan satu. Minä haluan olla kokonainen ihminen, en mikään täydelliseksi manipuloitu ja ohjelmoitu kone. Ihminen, inhimillinen ihminen jolla on kyky arvostaa muita ihmisiä sellaisina kuin ne on. Ihminen joka ymmärtää toisen kärsimystä, joka kykenee tuntemaan kaikki tunteet mitä ihminen voi tuntea. Kokonainen, mutta silti epätäydellinen.

Kukaan ei voi vaatia toiselta ihmiseltä niin paljon että ihminen menettää oman itsensä ja oman päätäntävaltansa. Kukaan ei voi vaatia niin paljon kiitollisuutta omista toimista että sillä kahlitsee toisen ihmisen. Jokainen on vastuussa teoistaan, ihan itse päättänyt joka ikisen teon, kukaan ei ole häntä pakottanut esim. uhrautumaan toisen puolesta olettaen että se jonka eteen on uhrautunut, ihan omasta tahdostaan uhrautuisi myös hänelle takaisin. Ei elämä vain toimi niin. Jokainen päättää ihan itse että kuinka paljon antaa omastaan toiselle ja pystyykö edes antamaan. Omista teoistaan ja valinnoistaan pitää kantaa vastuu. Tajuta ettei kukaan ole pakottanut häntä tekemään niitä valintoja mitä on tehnyt. Tottakai monet yrittävät pakottaa sua käyttäytymään heidän mukaan, mutta loppupeleissä sitä itse on antanut toisille tai toiselle luvan pakottaa itseään. Eli mitä tahansa teetkin, niin tajua että olet itse vallassa elämästäsi, ja elämäsi suunnasta.

Kai se pitää uskoa että kaikki tapahtuu aikanaan.. Miettii taas että mitä se olis ollut jos ei olis ollut sairas. Jos ja jos. Tuleeko tunteet vielä takaisin..? Tuntuu niin tyhjältä. Tajuaa ettei ole elänyt elämää.. Ollut vain. Pelännyt rakkautta, kaikkea. Elämä, on. Enää en halua pelätä.

Tuntuu että mä en vielä ihan täysin anna itseni olla onnellinen. En tiedä mistä se johtuu, mutta kai sekin tulee sitten kun tulee.. Muutos ei tapahdu hetkessä. Onnellisuus on valinta ja sun pitää olla täydellisen vapaa omistaaksesi sen, tai niin ainakin luulen. Vapaa turhista sitoumuksista ja ihmisistä jotka yrittävät laittaa narua sun kaulaan, tai jotka vievät energiaasi. Sun ei tarvitse olla kenenkään kanssa jos et halua. Voit valita onnen, voit valita ettet jää kiinni negatiivisuuteen ja vihaan. Se on vain valinta. Valinta olla onnellinen.

"Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainot mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kulta kerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan"

Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää

Welcome to crazy town.

Yleensä ne jotka on kärsineet kaikista eniten tai kauiten joutuu kääntämään elämänsä ylösalaisin, aloittamaan alusta koska muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Joko elät menneessä ja kurjuudessa tai alat ajattelemaan elämästä ihan uudella tavalla. Aina on mahdollisuus parempaan ja johonkin uuteen. Kyse ei ole mistään yliluonnollisesta voimasta joka muuttaa elämän paremmaksi vaan ajatustapojen muuttamisesta ja omien arvojen tarkastamisesta. Mitä minä oikeasti haluan, mitä minä arvostan ja kunnioitan. Miten haluan elää tämän elämän, miten haluan kohdella muita ihmisiä. Jäänkö menneisiin ja murehtimiseen kiinni vai haluanko tehdä muutoksen. Ei tämä onnistu hetkessä ja en tiedä kuinka kauan siihen menee, mutta jossain vaiheessa et vain enää halua kärsiä, etkä halua pyöriä itsesäälissä vaan elää täysillä. Kaipa se on ihan normaalia elämän kiertokulkua, sä kärsit sen ajan kun sun on kärsittävä että pääset eteenpäin. Eikä sitä muutosta voi kiirehtiä vaan se tapahtuu sitten kun tapahtuu. Kukaan muu ei sitä voi sulle opettaa koska sen pitää lähteä sydämestä.

Ei vaan mun kalloon mahdu. Ei mahdu.. Miten joku jonka pitäisi auttaa voi kohdella niin huonosti? Voi heittää sut täysin susille. Se on armotonta, armotonta menoa. Ei yhtään välitetä ihmisen hyvinvoinnista. Anteeksi en anna, en koskaan.

Kyllähän täällä alistajia riittää, joka puolella jos ne näkee että tuota voi manipuloida ja kyykyttää niin sen ne tekee. Susia on joka puolella.

The greatest speech ever made

http://www.trueactivist.com/gab_gallery/the-greatest-speech-ever-made/

Mä haluan vaan elää omaa elämääni, oli se missä maassa tai kaupungissa, tai kenen kanssa viettäen. Aivan sama, kunhan se on mun eikä kenenkään muun.. En kestää enää tuota stressiä mitä työelämässä on, ainakaan siinä mihin kuvittelin että mun on pakko mennä. Joka ei edes ole sitä mitä haluan. En tiedä onko se sitten liikaa pyydetty että itse sais tehdä valintansa ja olla onnellinen. Se kun niin harvalle mahdollista. Ollaan itse rakennetussa vankilassa, pyörimässä oravanpyörässä päivästä toiseen tehden samoja asioita, juuttuen asioihin millä ei ole mitään merkitystä. Olkoon siellä ne ketkä se sopii. Mä en halua sopia enkä sovi.. On se jo nähty. Ei ole musta "tuottavaan" elämään.

"To live is to suffer, to survive is to find some meaning in the suffering."

Friedrich Nietzsche

En suostu tuntemaan itseäni vastuuttomaksi vain sen vuoksi etten suostu ihan kaikkeen mitä mulle ehdotetaan. Että en suostu olemaan yhteiskunnan vanki. En suostu olemaan ylimoralisoivien ihmisten kohde. En tarvitse keneltäkään apua tietääkseni mikä on elämässä tärkeää. Jättäkää mut rauhaan ja keskittykään oman elämäänne. Mitä te kuvittelette olevanne typerille kommenteillanne siitä mikä tässä elämässä on tärkeää. En minä tarvi kenenkään armahdusta tai vapautusta. 

Vapaa ihminen ei yritä kahlita toista ihmistä. Vapaa ihminen antaa toisten olla vapaita, ja antaa toisten tehdä omat valintansa. Tämä ei tarkoita sitä ettäkö mitä tahansa tulisi sallia, ei toisia tai muita elollisia olentoja saa vahingoittaa. Itsestään vastuun ottaminen tarkoittaa sitä että huolehtii omasta hyvinvoinnistaan. Ei sitä että on muiden ihmisten orja. Että on syyllisyyden ja pelon vietävissä.

Osa kokee tarvetta puolustaa sitä tilannetta missä ovat tai sitä ajatusta minkä vangiksi ovat jääneet, koska sen tajuaminen, että he olisivatkin tilanteessa jossa eivät oikeasti haluaisi olla tai ajatuksessa joka ei ole heidän omansa on liian musertava. Sen vuoksi myös hyökätään totuuden sanojaa vastaan. On helpompaa alentaa ja musertaa se ihminen kuin alkaa pohtimaan omia tarkoitusperiään ja omaa ajatusmaailmaansa.

Mitä on vastuuntunto? Onko se vastuullisuutta itseään kohtaan, vai yhteiskuntaa kohtaan. Osa ihmisistä kokee olevansa vastuussa yhteiskunnalle. Miksi? Onko se yhteiskunta joku erillinen olio jota pitää ruokkia, vai onko se me kaikki ihmiset yhdessä ja meidän kaikkien, ihan kaikkien toiveet ja halut siitä mitä tämä elämä on ja miten se toimii? Eikö jokaisella pitäisi olla oikeus sanoa miten haluaa tämän ihmeellisen yhteiskunnan toimivan? Entä jos on sitä mieltä ettei siedä huonoa kohtelua, eikö kaikkien pitäisi saada ihmisarvoinen elämä?

Niin vastuullisuus on sitä että teet mitä tahansa työtä, millä tahansa palkalla ja vastuullisuus on sitä että lopetat itsenäisen ajattelun ja alat tekemään niin kuin muut sanovat ja toivovat. Tätäkö on vastuullisuus? Ketä kohtaan se on vastuullista? Ei ketään. Koska sinä olet ainoa ihminen jolle sinun pitää olla vastuullinen. Eikö sekin ole vastuutonta, että ei itse mieti mitä haluaa elämältään vaan antaa toisten määrittää se puolestasi. Ei kaikkeen tule suostua. Eikä sinun tarvitse elää kenenkään muun elämää, kuin omaasi.

"In oneself lies the whole world and if you know how to look and learn, the door is there and the key is in your hand. Nobody on earth can give you either the key or the door to open, except yourself."

Jiddu Krishnamurti

Jotenkin tuntuu etten mä sovellu tähän elämään kun kaikki pitää ottaa niin vakavasti ja kaiken pitää olla täydellistä. Et sä saa tehdä virheitä. Mitä se oikein on... Miksi tästä elämästä on tehty niin konemaista suoritusta täällä länsimaissa? Mä haluan jonnekin missä saan olla ihminen. 

Ja pikku hiljaa alkaa tajuamaan kuinka kieroutunut tämä yhteiskunta todellisuudessa on. Sitä ei ensin edes halua uskoa tai uskalla edes kyseenalaistaa kun sut on manipuloitu palvomaan sitä, ja uskomaan se mikä sulle on syntymästä asti hoettu. Eli olet arvokas vain jos teet töitä. Työ, työ ja työ, ja millä muulla ei ole väliä. Ei ihminen ole enää ihminen. Se on vain ratas koneistossa. Jonkinlainen kone, täysin rahalla käyvä, sieluton olento.

My hands are small I know, but they're not yours they are my own and they're not yours they are my own. And I am never broken. -Jewel, Hands-

silmukka kiristyy, hyvästi vapaa-aikaa, hyvästi oma elämä. tervetuloa työ 24h.

http://yle.fi/uutiset/tulevaisuudessa_tyottoman_otettava_tyota_vastaan_entista_kauempaa/6814412

En ole vielä valmis palaamaan kotiin takaisin. Enkä halua pystyynkään kuolla niin kuin kaikki muut.. Antakaa mun mennä, ja elää. Rauhassa. Siivet selässä, vapaana lentämään.. minne sydän sitten viekin.. Antakaa mennä. En ole teihin jäänyt kiinni. Päästäkää irti ja antakaa mulle siivet selkään. Että pääsen pois, sinne minne sydän vie. Sinne jonnekin kauas.. taivaiden taa.

http://www.youtube.com/watch?v=1v2Fwi05DiU

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Elisa (live - kosketuksessa)